Käsittämättömän moni kiipeilijä tuntuu painivan hyvin samantyyppisen ongelman kanssa, jonka voi varmaan kategorisoida epäonnistumisen peloksi.Moni tuskailee myös sen kanssa kuinka tärkeetä kipeeminen voi henkilökohtasella tasolla olla. Musta siinä että rakastaa jotain juttua (virkkausta,shakkia tai vaikka duunia) ei lähtökohtasesti oo mitään vikaa. Mutta siinä, että jotkut tietyt hyvin huolellisesti itse valitut suoritukset alkaa määritellä omaa minäkuvaa, piilee jo aika isoja suden kuoppia. Mitä se kullekin yksilölle tarkottaa on toki tapauskohtasta.Kiipeilyssä epäonnistumisen pelkoa voi esiintyä harvinaisen monella tasolla. Niin monella että siitä saa jo ihan kattavan listan. Yritän jaotella osatekijät jotenkin tähän:
Suoritustasolla piilevät:
-Yksittäinen muuvi.
-Yksittäinen reitti.
Primitiiviset pelot:
-Putoaminen
-Akuutti loukkaantuminen
-Krooninen luokkaantuminen
-Kuolema
Sosiaaliset:
-Suoriutuminen alle oman odotustason.
-Suoriutuminen alle tason jota oletat muiden sinulta odottavan.
Aina vallitsevat, epäilystä aiheuttavat pelot:
-Harjoittelenko riittävästi/laadukkaasti?
-Kehitynkö kiipelijänä vielä?
-Kehitynkö riittävästi omiin odotuksiini nähden?
-Kehitynkö riittävän nopeasti?
Mulla ei hirveästi ole antaa mitään konkreettista ohjetta millä noita pelkoja häivytetään, kuhan taas paasaan.Muutama asia jotka on ennenkin tullu varmasti esille, on kuitenkin syytä mainita.
Pitää osata kunniottaa sitä omaa tehtyä työtä. Joskusmuinoin tuli pohdittua että miks oma kehitys ei oo ollu yhtään tän nopeempaa.Nyt kun asiaa pohtii, musta on hienoa että kiipeilykertoja on vuosien varrella siunaantunu jo monta sataa.Oon onnistunu olemaan pitkäjännitteinen, hienoo.
Jos määränpäästä tulee matkaa tärkeempi, matkan pituus pitenee moninkertaseksi.
Jokanen kerta kun kengät on veetty jalkaan nöyrin ja avoimin mielin, on ollu vähintäänkin hieno kokemus.Niistä tulee automaagisesti hienoja hetkiä.Ego on kiipeilykaverina ihan kiva renki mutta huono koutsi. Aina ei voi olla 100%-tikissä fyysisesti, muttei sillä oo välttämättä mitään tekemistä sen kanssa minkälaisen panoksen antaa kullakin kertaa.
Ittensä vertaaminen muihin on musta ihan ok, kuhan sen suhteuttaa jotenkin järkevällä tavalla.
Aika moni meistä on taviskiikkuja esimerkiksi Nalleen verrattuna. Onneks herran kiikkuja voi ihailla livenä taas täälä pk-seudulla ens kuussa. Oman suorituksen suhteen pitää muistaa olla vaativa, mutta armollinen. Se angsti päin persettä menneistä sessioista on syytä siirtää voimavarana tulevaan. Ens kerralla sitte taas paremmin. Itseruoskinnasta jää kuitenkin pidemmänpäälle pahat arvet.
Suoritustasolla piilevät:
-Yksittäinen muuvi.
-Yksittäinen reitti.
Primitiiviset pelot:
-Putoaminen
-Akuutti loukkaantuminen
-Krooninen luokkaantuminen
-Kuolema
Sosiaaliset:
-Suoriutuminen alle oman odotustason.
-Suoriutuminen alle tason jota oletat muiden sinulta odottavan.
Aina vallitsevat, epäilystä aiheuttavat pelot:
-Harjoittelenko riittävästi/laadukkaasti?
-Kehitynkö kiipelijänä vielä?
-Kehitynkö riittävästi omiin odotuksiini nähden?
-Kehitynkö riittävän nopeasti?
Mulla ei hirveästi ole antaa mitään konkreettista ohjetta millä noita pelkoja häivytetään, kuhan taas paasaan.Muutama asia jotka on ennenkin tullu varmasti esille, on kuitenkin syytä mainita.
Pitää osata kunniottaa sitä omaa tehtyä työtä. Joskusmuinoin tuli pohdittua että miks oma kehitys ei oo ollu yhtään tän nopeempaa.Nyt kun asiaa pohtii, musta on hienoa että kiipeilykertoja on vuosien varrella siunaantunu jo monta sataa.Oon onnistunu olemaan pitkäjännitteinen, hienoo.
Jos määränpäästä tulee matkaa tärkeempi, matkan pituus pitenee moninkertaseksi.
Jokanen kerta kun kengät on veetty jalkaan nöyrin ja avoimin mielin, on ollu vähintäänkin hieno kokemus.Niistä tulee automaagisesti hienoja hetkiä.Ego on kiipeilykaverina ihan kiva renki mutta huono koutsi. Aina ei voi olla 100%-tikissä fyysisesti, muttei sillä oo välttämättä mitään tekemistä sen kanssa minkälaisen panoksen antaa kullakin kertaa.
Ittensä vertaaminen muihin on musta ihan ok, kuhan sen suhteuttaa jotenkin järkevällä tavalla.
Aika moni meistä on taviskiikkuja esimerkiksi Nalleen verrattuna. Onneks herran kiikkuja voi ihailla livenä taas täälä pk-seudulla ens kuussa. Oman suorituksen suhteen pitää muistaa olla vaativa, mutta armollinen. Se angsti päin persettä menneistä sessioista on syytä siirtää voimavarana tulevaan. Ens kerralla sitte taas paremmin. Itseruoskinnasta jää kuitenkin pidemmänpäälle pahat arvet.
Että sä osaat niin loistavasti laittaa asiat sanoiksi ruudulle! Ihan mahtavaa!
VastaaPoistaSaako udella, että kuinka kauan olet kiivennyt?
Olisi joskus kiva vaihtaa ajatuksia ja ottaa sulta opiksi ihan kasvotustenkin, vaikka kiipeilyjen lomassa. Ehkä törmäämme jossain, vaikka Nallea ihastelemassa! :)
Tässä kuussa tulee viis vuotta täyteen, tää on vielä selkeesti alkuhuumaa ;-) Meinasin kyllä nuo kisat mennä kattomaan, että nähään sielä.
PoistaTää oikeastaan pätee ihan kaikessa. Jos työ, amatti, koulutus, status, ihmissuhteet, harrastus tmv. määrittelee liiaksi omaa minäkuvaa, ollaan heikoilla jäillä. Kun työ on koko elämä, mitä käy jos saa kenkää? Toki duuni voi olla vähän isompi asia kun joku harrastus, varsinkin jos on perhettä elätettävänä. Kuinka moni vastaa kysymykseen 'kuka sinä olet?' kertoen työnsä/koulutuksensa/ammattinsa ja sitten ehkä muita statuksia ja mielenkiinnon kohteita. Onko se ihmisen syvin olemus? Sitäkö ihminen on?
VastaaPoistaKuinka paljon pelot ja epävarmuus ohjaavatkaan valintojamme? Kuinka paljon tukeudumme tuttuun ja turvalliseen, kun näin on 'ihan hyvä'?
No nää oli tällasia heittoja, tykkään pohtia, mut vastauksia on vähän. Sokratelaisittain 'tiedän, etten tiedä mitään'.
Näinhän se vähä on. Oon kuitenkin hyväksyny sen että perhe,terveys ja kiipeeminen on niitä tärkeitä juttuja ja ne määrittää aika paljon. Pyrin lähinnä erottamaan turhat ennakko-odotukset.Tällöin asiat saa helpommin oikeat mittasuhteet.
VastaaPoista