Jatkan höpinää edellisen postin linjoilla.
Usein kuuluu sanottavan että boulderointi on paras harjoittelu muoto kiipeilyyn. Onko moisessa väitteessä jotain perää, vai onko boulderointi trendihippien hypetystä? Sportin ja boulderin merkittävin ero lienee suorituksen kesto. Lihaksistohan reagoi näihin kahteen eri kiikkumuotoon väkisinkin melko eri tavalla.Minusta loistava vertaus löytyy juoksusta. Boulderin kesto vastaa karkeahkosti 100-400 metrin roiskasua, kun taas köysireitin pituus(ajassa) vastaa useinmiten jopa suomessa minimissään 800 metrin happohelvettiä.
Molemmat kiipeilyn alalajit edellyttää kuitenkin aika monia samoja ominaisuuksia.
Tekniikka, kordinaatio,venyvyys, voima, keskittymis- ja reitinlukukyky, sekä voimakestävyys tulee ainakin heti mieleen. Erot näiden kahden suuntauksen välillä ovat kehon kannalta silti merkittäviä ja paras tapa havainnoida lajien ero käytännössä on tarkkailla boulderin pariin eksynyttä sporttikiipeilijää.
Kehon kannalta ero on mun mielestä varsin selkeä ja yksiselitteinen. Boulderoidessa keho pyrkii tyhjentämään lihaksiston voimavarat mahdollisimman nopeasti voimantuottoon.Mitä tehokkaammin, sitä suurempi teho hetkellisesti saavutetaan.Minkäänlaista palauttelua suorituksen aikana harvemmin tarvitaan. Sportissa vaaditaankin taas enemmän voimakestävyyttä, maitohapon sieto- ja reitinlukukykyä jotta sopivat lepopaikat saa käytettyä hyödyksi.Monia pelottaa myös köyteen tippuminen joka tuo lisämausteen touhuun. Äkkiseltään tästä voisi tehdä päätelmän että köysikiipeily on harjoittelumetodina boulderointia tehokkaampaa, mutta imo asia on juurikin päinvastoin.Tähän toki vaikuttaa millaisia sessioita kukin kiipeää.
Kun hallilla seuraa muiden köysitouhuja, näyttää siltä että moni tekee samoja virheitä mihin itellä oli aina taipumusta. Doggaillaan vaikeita reittejä, liian lyhyillä palautuksilla ja liian monta sarjaa perätysten. Jos joka toisella klipillä loppuu paukut ja lepäillään köydessä minimiaika että jaksaa taas tehdä muuvin tai kaks niin mikähän ominaisuus tällaisella tyylillä parhaiten kehittyy?
No eihän se ainakaan optimaalisesta perusvoima harjottelusta mitenkään mene? Tällä tyylillä kiiveten useamman kerran viikkoon saa kehon todella tukkoon. On kokeiltu aika monta kertaa.
Toinen maneeri minkä monesti on tullu havaittua on että helpommat reitit läpsytellään luvattoman huonolla tekniikalla toppiin.
Aina kun kiivetään lähellä omaa maksimiaan tekniikkaan kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota. Boulderoidessa muutkin edellä mainitut virheet on mielestäni paremmin vältettävissä. Volyymiä ja intensiteettiä on helpompi säätää kesken session, koska toppauskuumetta boulderoidessa ei mulla ainakaan esiinny.Tällöin suorituksen kesto ja palautumisaika on lähempänä optimaalista voimaharjottelua. Tämä ei tosin ole mikään itsestäänselvyys.Monesti näkee jonkun antavan 10 yrkkää 5 minuutissa samalla reitille.
Oli niin tai näin, tärkeintä lienee että kiipeily pysyy itselleen hauskana ja mielenkiintoisena.
Tähän paras lääke on luullakseni kehittyä.
Join mökillä muuten kaljaa ja harjottelin tähikuvausta. Siitä se lähtee.
Usein kuuluu sanottavan että boulderointi on paras harjoittelu muoto kiipeilyyn. Onko moisessa väitteessä jotain perää, vai onko boulderointi trendihippien hypetystä? Sportin ja boulderin merkittävin ero lienee suorituksen kesto. Lihaksistohan reagoi näihin kahteen eri kiikkumuotoon väkisinkin melko eri tavalla.Minusta loistava vertaus löytyy juoksusta. Boulderin kesto vastaa karkeahkosti 100-400 metrin roiskasua, kun taas köysireitin pituus(ajassa) vastaa useinmiten jopa suomessa minimissään 800 metrin happohelvettiä.
Molemmat kiipeilyn alalajit edellyttää kuitenkin aika monia samoja ominaisuuksia.
Tekniikka, kordinaatio,venyvyys, voima, keskittymis- ja reitinlukukyky, sekä voimakestävyys tulee ainakin heti mieleen. Erot näiden kahden suuntauksen välillä ovat kehon kannalta silti merkittäviä ja paras tapa havainnoida lajien ero käytännössä on tarkkailla boulderin pariin eksynyttä sporttikiipeilijää.
Kehon kannalta ero on mun mielestä varsin selkeä ja yksiselitteinen. Boulderoidessa keho pyrkii tyhjentämään lihaksiston voimavarat mahdollisimman nopeasti voimantuottoon.Mitä tehokkaammin, sitä suurempi teho hetkellisesti saavutetaan.Minkäänlaista palauttelua suorituksen aikana harvemmin tarvitaan. Sportissa vaaditaankin taas enemmän voimakestävyyttä, maitohapon sieto- ja reitinlukukykyä jotta sopivat lepopaikat saa käytettyä hyödyksi.Monia pelottaa myös köyteen tippuminen joka tuo lisämausteen touhuun. Äkkiseltään tästä voisi tehdä päätelmän että köysikiipeily on harjoittelumetodina boulderointia tehokkaampaa, mutta imo asia on juurikin päinvastoin.Tähän toki vaikuttaa millaisia sessioita kukin kiipeää.
Kun hallilla seuraa muiden köysitouhuja, näyttää siltä että moni tekee samoja virheitä mihin itellä oli aina taipumusta. Doggaillaan vaikeita reittejä, liian lyhyillä palautuksilla ja liian monta sarjaa perätysten. Jos joka toisella klipillä loppuu paukut ja lepäillään köydessä minimiaika että jaksaa taas tehdä muuvin tai kaks niin mikähän ominaisuus tällaisella tyylillä parhaiten kehittyy?
No eihän se ainakaan optimaalisesta perusvoima harjottelusta mitenkään mene? Tällä tyylillä kiiveten useamman kerran viikkoon saa kehon todella tukkoon. On kokeiltu aika monta kertaa.
Toinen maneeri minkä monesti on tullu havaittua on että helpommat reitit läpsytellään luvattoman huonolla tekniikalla toppiin.
Aina kun kiivetään lähellä omaa maksimiaan tekniikkaan kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota. Boulderoidessa muutkin edellä mainitut virheet on mielestäni paremmin vältettävissä. Volyymiä ja intensiteettiä on helpompi säätää kesken session, koska toppauskuumetta boulderoidessa ei mulla ainakaan esiinny.Tällöin suorituksen kesto ja palautumisaika on lähempänä optimaalista voimaharjottelua. Tämä ei tosin ole mikään itsestäänselvyys.Monesti näkee jonkun antavan 10 yrkkää 5 minuutissa samalla reitille.
Oli niin tai näin, tärkeintä lienee että kiipeily pysyy itselleen hauskana ja mielenkiintoisena.
Tähän paras lääke on luullakseni kehittyä.
Join mökillä muuten kaljaa ja harjottelin tähikuvausta. Siitä se lähtee.
Hyvä pointti tuosta sisäseinädoggailusta. Varmasti jokainen jossain vaiheessa tai ajoittain erehtyy siihen. Helpoilla reiteillä kiipeäminen ei ole mikään synti, vaan tällöin on helppo hioa tekniikkaa (ja peruskuntoa), kun pääkoppa ei jumita menoa ja meno ei keskeydy jokaisen muuvin tai klipin jälkeen. Halutessa niitä otteita voi skipata, voi harjoitella reitin lukua (esim. Jalan saa laittaa ainoastaan otteelle, jota on käyttänyt kädelle - pistää sisälläkin miettimään enemmän).
VastaaPoista