Mun motivaatio on ylittäny selkeesti uuden rajapyykin ja nykysellään multa löytyy riittävä määrä intoo myös lepuuttamiseen. Ei se vieläkään herkkua oo, mut kyllä tää menee. Luulen etten oo tänkään asian kanssa kovin yksin. Viikko ilman lepoa tai pidempi ajanjakso ilman maksimi vääntöä ja feiliin saakka menemistä tekee levottomaks. Kun kattoo miten muut boulderkeijot vääntää niin tuntuu et se jatkuva epäonnistuminen on lähempänä mukavuusaluetta ku helpot lähetykset. Aikanaan kun boulderiin tutustu, en voinu sietää etten saanu sitä samaa flow-tunnetta mihin köysireitillä pääsee niin helposti. Tuntuu ettei nykysellä tekemisen tyylillä saa enää mitään helpolla ja siitä on tullu kaikinpuolin palkitsevampaa.
Kiipeeminen prosessina on opettanu mulle tosi paljon. Just toi kaikki-nyt-heti-suksee-asenne on vaihtunu ja ego selkeesti antaa tilaa nöyryydelle ja aidolle tekemiselle - ainaki kiipeilyn saralla. Kyl täs vielä on ajoittain semmonen palkkionmetsästyksen maku, mut se on menettämässä merkitystään. Tää toki saattaa olla illuusio.
Onhan se palkitsevaa topata 30 yrkän projekti. Siin on just sitä prosessia mitä elämä on. Tavote,yrittäminen,epäonnistuminen,oppimisprosessi,suorittaminen ja lopputulema. Sisäkiipeilyn ainut varjopuoli mulle jos ruuhkaa ei lasketa, on se et asiat saattaa jäähä kesken. Ne on kiva viedä loppuun.Onneks lopputulema on sama huolimatta siitä et häviiks yks projekti alta.
Ihme horinaa. Pitää varmaan tehä töitä välillä, siitähän mulle maksetaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti